Miuku ja Pörri ovat kilteimmät tuntemani kissat. Ihan oikeasti! Niin ystävällisiä ja ihmisrakkaita poikia, viihtyvät sylissä tai tunkevat aamutakin sisään ja sitten kehrätään kiukulla. Turkit saa kammatuksi ja harjatuksi ja kynnet leikattua ihan yhden (melko kokemattoman) ihmisen voimin, vaikka Miu vähän kiroileekin joskus takatassuihin koskettaessa. Lääkkeet ja silmätipat menevät melko hyvin. Kaikki vessa-asiat on aina tehty pelkästään hiekkalaatikoihin. Pör käy mahdollisuuksien mukaan laatikolla jopa oksentamassa!

Mitään pahoja ei ole tehty: kesäkuusta tähän päivään vain kerran on kukkaruukku pudonnut, ja senkin tiputin minä ihan itse ilman että kissat olivat samassa huoneessakaan. Kynnet teroitellaan Catmax-puuhun tai räsymattoihin. Keittiön työtasoilla tai hellalla ei olla hypitty paria kokeilua enempää. Lisäksi pojat tulevat hyvin toimeen meillä käyvien vieraiden kanssa, ja omaa väkeä tuntuvat rakastavan kovasti. Ja tunne on tietenkin vähintään molemminpuolinen!

En oikein itsekään tiedä, miksi äidyin noin kehumaan kisuja. Ehkä koitin tällä jotenkin asian vieressä johdatella lukijoita siihen, että kuvittelen jo tuntevani kissojen tavat, mieltymykset yms. Taisin kyllä poiketa polulta, ja eksyä lahjakkaasti pälpätyksen synkmetsään.

Noh, olen ennenkin kertonut, miten paljon pojat - etenkin Pör - pitävät mustasta nahkanauhasta leluna. Halutessaan leikkiä Pör menee kevyesti raapimaan kirjahyllyn tiettyä ovea, vaikka lelua ei säilytetäkään sen oven takana (samassa hyllyssä kumminkin).  Yleensä kuitenkin intensiivinen puolen tunnin leikkisessio on riittänyt hyvinkin, ja sitten ollaan siirrytty muiden projektien, kuten syömisen ja nukkumisen pariin.

Eilen kuitenkin oli erilainen päivä. Hurja sotamarsalkka Maumendahl oli ilmeisesti päättänyt, että nyt oli se päivä, jolloin nahkanauha-hiiri vetää viimeisen henkäisynsä. Se piti siis pois päiviltä saattaman.  Pör aloitti metsästyksen normaaliin tyyliin, sillä pian havaittavalla erotuksella, että koko kissa tuntui olevan kertaluokkaa enemmän valppaana kuin koskaan ennen. Kuin liian tiukalle väännetty vieteri, korvatkin niin höröllä että kas kun vielä pysyivät päässä kiinni. Viikset eteenpäin suunnattuna, silmät aivan ymmyrkäisinä. Liikkeet ja reaktiot olivat nopeampia ja raivokkaampia kuin ikinä.

Ja pyydystyshimo ei laantunut koko iltana. Siippa-parka väsyi täysin kun leikki marskin kanssa niin pitkään, ja vielä kauan senkin jälkeen Pör etsiskeli leluaan, huuteli sille, ja vaaniskeli nahkanauhan todennäköisimpiä kulkureittejä. Koko iltapäivän ja illan aikana Pör ei nukkunut yhtään, eikä olisi malttanut syödäkään vaikka tarjolla oli katkarapuja. Vielä aamullakin se oli tavallista valppaampana, vaikka olikin selvästi jo uupunut.

Ja Miuku ihmetteli vain kaverinsa singahtelua. Hyvähän sen oli minun sylistäni käsin harrastaa penkkiurheilua: katsella Pörrin pyydystyskisoja raukeiden silmäluomiensa raosta.

Alkoi jo mietityttää, olisiko Pör saanut vahingossa ulottuvilleen kahvia tai energiajuomaa, mutta ehkä tämä kuitenkin on vain normaalia, keväistä käyttäytymistä. Melkein toivoisin, että meillä olisi hiiriä tai muita pikkujyrsijöitä nurkissa, niin pojat saisivat ihan oikeasti metsästää.