Siinä missä Miuku asettui taloksi nykyiseen kotiinsa noin viidessä sekunnissa, on Pörrin täydellinen kotiutuminen kestänyt paljon kauemmin. Nyt pojat ovat asuneet meillä yli kahdeksan kuukautta, ja vieläkin huomaa Pörrin käytöksen muuttuvan pikkuhiljaa luottavaisemmaksi ja rentoutuneemmaksi. Viime viikolla, kun otin päivätorkkuja sohvalla, Pör tuli kainalooni makailemaan ja tallusteli vähän aikaa jopa mahani päällä (kynsillä puikkien, tietty) ja nuuhkaisi nenääni! Ei se kylläkään siinä hirmuisen pitkään viihtynyt, vaan siirtyi sohvan selkänojan päälle nukkumaan. Läheisyyttä Pör hakee muutenkin enemmän kuin ennen, ja ihan kuin leikkisyyskin olisi lisääntynyt taas kevätpäivien pidentyessä.

Ei sentään vielä ihan samassa määrin kuin Miuku. Miu on ollut pari päivää taas erittäin puheliaalla ja seurallisella tuulella. Koko ajan haluaisi olla sylissä tai ainakin ihan vieressä. Ja niinä hetkinä kun ei kovaääninen maumattelu raikaa, kuuluu ainakin tehokas kehräys mustavalkoisesta pikkupedosta. Osittain tämä varmaan johtuu taas alkaneesta dieetistä, annamme Miulle enimmäkseen muita kuin sen lemppariraksuja, mistä johtuen se syö niitä vähemmän, joka puolestaan johtaa äänekkääseen nälkänaunaukseen ja ihmisten keittiöön johdatteluun.

Kissanpalvelija tässä itseään vähän ruoskii, kun kirjoittelu tänne blogiin on jäänyt vähiin. On ollut aikamoista menoa päivät ja osin illatkin, ja kotiin tultua ovat kissat vallanneet sylin ja tietokoneen näppäimistönkin. Koitan nyt tarttua itseäni niskasta (ja houkutella hienovaraisesti kollit pois näppäimistöltä) ja latoa tekstiä vähän tiuhemmin tänne. Niin, ja kuvia pitäisi laittaman! Kissat kun ovat todella valokuvauksellisia, ja näyttävät varsin hyvin tietävän sen itsekin.