On taas sellainen vaihe vuodesta, että naispalvelijan mieli kaipaa vaihtelua, ja olen siipan harmiksi vaihtanut olohuoneessa joidenkin huonekalujen järjestystä ja hankkinut pari uutta kirjahyllyä vastaamaan tavaramäärän vaatimuksiin. Taitaa jotenkin liittyä kahteen X-kromosomiini se ajoittainen tarve muokata kotia jollakin tavalla. Kyllähän kissaemotkin kantavat poikasensa tietyssä iässä uuteen pesäpaikkaan.

Miten kollipojat sitten suhtautuvat uusiin hyllyihin ja olohuoneen uuteen ilmeeseen? Vaikea sanoa. Toisaalta kissat varmaan pitävät siitä, että tulee uusia tavaroita niiden nuuskittavaksi, uusia hyllyjä niiden loikoiltavaksi ja uusia soppia joihin mahduttautua piiloon. Hieman vaihtelua elämään, nyt kun talvella ei niin viitsi ulkoillakaan. Toisaalta taas rutiinit ovat kissoille ja varmaan muillekin eläimille tärkeitä, ja ne saattavat tuntea olonsa turvattomiksi ennen kuin taas tottuvat uuteen ympäristöön.

Kyllä jokainen paikka olohuoneessa piti taas kierrellä tarkastamassa, ihan kuin silloin ensimmäisenä päivänä kesäkuussa. Alkunuuhkinnan ja joka paikan puskemisen jälkeen kollit alkoivat selvästi hakea uusia kivoja paikkoja, joissa on hyvä loikoilla, tai joista on hyvä vaania kulman takaa lähestyvää kaveria. Ja nyt muutaman päivän jälkeen tuntuu siltä, että kissat ovat jo tottuneet uuteen olohuoneeseen. Onhan siellä sentään samat vanhat huonekalut sekä vanhat rakkaat viltit ja nukkumapesät, mitä nyt pari uutta hyllyä ja eri järjestys kuin ennen.

Eilen kissat nukkuivat tosi paljon ja niin tyytyväisen näköisinä että naispalvelijaa melkein nauratti. Pörrikin loikoli lempinojatuolissaan selällään, ja sen naamalla oli leveä hymy. Tiedän, että kaikkien mielestä eivät eläimet osaa hymyillä, mutta siitä minä vähät välitän. Olen nähnyt niin monen kissan, koiran ja jopa hevosen naamalla ilmeitä mustasukkaisuudesta ja suuttumuksesta iloon, että minulle voisi yhtä hyvin tulla väittämään ettei ihmisillä ole naamanilmeitä. Mutta vain kissoille on mahdollista saada aikaan niin omaan itseensä ja olotilaansa tyytyväinen hymy. Olisin ottanut kuvan, mutta en tohtinut häiritä arvoisaa kissaa salamavalojen räiskeellä ja sulkimen naksahduksella.

Yöllä ne kollipojat sitten purkivat taas päivän aikana säästelemäänsä energiaa. Aamulla sain ihmetellä, miten nurin menneestä olohuoneen vesikupista oli saatu se vesi teleportattua noin metrin päähän. Vesilätäkön ja kaatuneen kupin välissä oli nojatuolin jalat ja ihan kuivaa, kuppi oli normaalilla paikallaan eikä ollut voinut kieriä lätäkön luota paikalleen. Siinä on varmaan tarvittu yhteistyötä kisuilta.