On taas sellainen vaihe vuodesta, että naispalvelijan mieli kaipaa
vaihtelua, ja olen siipan harmiksi vaihtanut olohuoneessa joidenkin
huonekalujen järjestystä ja hankkinut pari uutta kirjahyllyä vastaamaan
tavaramäärän vaatimuksiin. Taitaa jotenkin liittyä kahteen
X-kromosomiini se ajoittainen tarve muokata kotia jollakin tavalla.
Kyllähän kissaemotkin kantavat poikasensa tietyssä iässä uuteen
pesäpaikkaan.
Miten kollipojat sitten suhtautuvat uusiin hyllyihin ja olohuoneen
uuteen ilmeeseen? Vaikea sanoa. Toisaalta kissat varmaan pitävät siitä,
että tulee uusia tavaroita niiden nuuskittavaksi, uusia hyllyjä niiden
loikoiltavaksi ja uusia soppia joihin mahduttautua piiloon. Hieman
vaihtelua elämään, nyt kun talvella ei niin viitsi ulkoillakaan.
Toisaalta taas rutiinit ovat kissoille ja varmaan muillekin eläimille
tärkeitä, ja ne saattavat tuntea olonsa turvattomiksi ennen kuin taas
tottuvat uuteen ympäristöön.
Kyllä jokainen paikka olohuoneessa piti taas kierrellä tarkastamassa,
ihan kuin silloin ensimmäisenä päivänä kesäkuussa. Alkunuuhkinnan ja
joka paikan puskemisen jälkeen kollit alkoivat selvästi hakea uusia
kivoja paikkoja, joissa on hyvä loikoilla, tai joista on hyvä vaania
kulman takaa lähestyvää kaveria. Ja nyt muutaman päivän jälkeen tuntuu
siltä, että kissat ovat jo tottuneet uuteen olohuoneeseen. Onhan siellä
sentään samat vanhat huonekalut sekä vanhat rakkaat viltit ja
nukkumapesät, mitä nyt pari uutta hyllyä ja eri järjestys kuin ennen.
Eilen kissat nukkuivat tosi paljon ja niin tyytyväisen näköisinä että
naispalvelijaa melkein nauratti. Pörrikin loikoli lempinojatuolissaan
selällään, ja sen naamalla oli leveä hymy. Tiedän, että kaikkien
mielestä eivät eläimet osaa hymyillä, mutta siitä minä vähät välitän.
Olen nähnyt niin monen kissan, koiran ja jopa hevosen naamalla ilmeitä
mustasukkaisuudesta ja suuttumuksesta iloon, että minulle voisi yhtä
hyvin tulla väittämään ettei ihmisillä ole naamanilmeitä. Mutta vain
kissoille on mahdollista saada aikaan niin omaan
itseensä ja olotilaansa tyytyväinen hymy. Olisin ottanut kuvan, mutta
en tohtinut häiritä arvoisaa kissaa salamavalojen räiskeellä ja
sulkimen naksahduksella.
Yöllä ne kollipojat sitten purkivat taas päivän aikana säästelemäänsä
energiaa. Aamulla sain ihmetellä, miten nurin menneestä olohuoneen
vesikupista oli saatu se vesi teleportattua noin metrin päähän.
Vesilätäkön ja kaatuneen kupin välissä oli nojatuolin jalat ja ihan
kuivaa, kuppi oli normaalilla paikallaan eikä ollut voinut kieriä
lätäkön luota paikalleen. Siinä on varmaan tarvittu yhteistyötä
kisuilta.
maanantai, 21. marraskuu 2005
Kommentit